8. viikko

Eipä mitään uutta polvirintamalla. Salitreenit ja venyttelyt jatkuvat.

Siirsin neljännen fyssarikäynnin viikolla eteenpäin. Sinne siis ensi viikolla. Palan halusta päästä kysymään, miten polven suoristuminen on fyssarin mielestä edistynyt vai onko edistynyt ollenkaan. Se on nyt tässä se eniten mieltä vaivaa juttu.

Ja menihän se kantapää kankkuun! Näin käy kylläkin vain pitkän venyttelyn ja polven painelun jälkeen. "Lepotilassa" ennen mitään venyttelyjä polvi on jäykempi, ja kantapää jää pakarasta noin 10 sentin päähän.

Näillä jatketaan. Perjantain fyssaria odotellessa.

Ylhäällä: 6 viikkoa leikkauksesta
Alhaalla: 7 viikkoa leikkauksesta

7. viikko

Kävin salilla viikon aikana kolme kertaa. Olen jakanut polven kuntoutusliikkeet kahteen osaan. Koko sarjaan menee noin tunti, ja se syö paljon aikaa muusta treenistä. Kun kymppikortti on pian käytetty, ostan kuukausikortin ja pyrin käymään salilla neljästi viikossa. Näin ehdin tehdä jalkatreenin kokonaisuudessaan kaksi kertaa viikossa.

Polvelle ei oikeastaan kuulu mitään uutta tai ihmeellistä. Se on edelleen selvästi turvoksissa. Odottelen kovasti, milloin turvotus oikein laskee ja polvi pääsee esille turvotuksen alta.

Liikelaajuudessa tapahtuu kehitystä samaan malliin kuin ennenkin. Kuvat paljastavat kivasti kehityksen. On se kyllä älyttömän hienoa katsoa kuvasarjaa.

Vasemmalta oikealle ylärivistä alkaen:
heti leikkauksen jälkeen, 1 viikko myöhemmin,
2 viikkoa, 3 viikkoa,
4 viikkoa ja 6 viikkoa myöhemmin.

Polvi menee hienosti koukkuun, mutta suoristumiseen on matkaa. Polvi menee venyttelyn ja painamisen jälkeen suoraksi, joo-o, mutta ilman venyttelyä se jää aavistuksen koukkuun. Tavoite on, että jo ”lepotilassa” se olisi suora, eikä vasta tuskaisen painamisen jälkeen. Venyttely kotifyssarin kanssa jatkukoon.

Haaveilen siitä, että pystyisin joskus vielä myös istumaan polvillaan. Olen tajunnut, että polveni ovat todellakin olleet liikkuvat, ehkä yliliikkuvatkin, eikä oletus suinkaan ole, että kaikilla on samanlaiset taipuisat polvet. Kaikki eivät pysty istumaan polvillaan, ei esimerkiksi poikaystävänikään! Kummallista. Minä olen kuitenkin pystynyt – sehän on ihan perus istuma-asento lattialla ollessa… Nyt en todellakaan pysty istumaan polvillaan, sillä leikattuun polveen sattuu. Ei se vaan taivu sellaiseen. Voi olla, ettei toiveeni toteudu koskaan. Kysyn sitä seuraavan kerran fyssarilta ja varmistan, millaista liikelaajuutta tavoittelen. Fyssarin aikaisemmista puheista on käynyt selväksi, että terve polvi on yliojentuva ja -koukistuva, eikä se ole tavoite. Mutta jääkö siihen väliin mahdollisuus polvillaan istumaan, jaa-a.

On myös ärsyttävää, että polvi ottaa välillä vastaan. Esimerkiksi risti-istunta ei onnistu, ja vaikka pystyn kävellä rappusia alas, ei meno ole kivutonta saatika yhtä sujuvaa kuin ennen. Nousen aina aavistuksen terveen jalan varpaiden varaan, jotta leikattu polvi ei koukistuisi aivan portaiden vaatimalla tavalla. Varon myös aina vähän polvea: alastulot tuolin päältä, korokkeet, pyörän kyydistä nouseminen... Äh.

Vaikka välillä pyyhkii hyvin ja polvessa tapahtuu kehitystä, toisinaan silti ärsyttää. Muistutteleekohan polvi itsestään lopunikää? Rajoittaako te tekemisiäni ja olemistani jatkossa aina? Ai että, kun odotan sitä, että pääsisin salille tekemään muutakin kuin keski- ja yläkroppaa. Kunnon kyykkyjä, askelkyykkyä ja maastavetoja! Tai hyppyjä ja loikkia! Tömistelyä täydellä luottamuksella polveen! Voi voi…

6. viikko – minä pyöräilen!

Päivät ja viikot vierivät ja polvipäiväkirjan kirjoitukset vähenevät. En näe tarpeelliseksi kirjoittaa polvesta enää joka päivä. Aikaisemmin muutokset huomasi päivässä, mutta nyt tahti on hidastunut. Polven kuntoutumista on parempi tarkastella viikkotasolla. Alla sekalaisia ajatuksia viikon varrelta.

Edistyminen on toisaalta hidasta, toisaalta nopeaa. Jonkun mielestä polven edistyminen voi tuntua hitaalta, sillä viikossa tästä ei ole parannuttu eikä parannuta. No, totta, onhan tämä periaatteessa hidasta. Omasta mielestäni polven tie kulkee kuitenkin jatkuvasti vain eteenpäin, eikä sitä pelkäämääni takapakkia ole tullut vielä kertakaan. Vasta pari kolme viikkoa sitten ajattelin, että tässä nilkuttavassa tilassa, polvi turvoksissa ja jäykkänä ja hitaana sitä varmaan ollaan vielä viikkoja. Toisin on käynyt. Olen yllättynyt positiivisesti, miten nopeasti polven liikelaajuus on palautunut kohti normaalia. (Ja edelleen muistutuksena: fyssarin mukaan on turhaa tavoitella samanlaista liikelaajuutta, joka polvella oli ennen ja joka terveessä jalassa edelleen on. Terve polveni yliojentuu- ja koukistuu, mikä ei ole tavoite. Yliojentumisella- tai koukistumisella ei tee mitään, päinvastoin siitä on pikemminkin haittaa. Nivelet poksuvat helpommin, jos ne ovat löysät ja yliliikkuvat.)

Olen käynyt salilla kolme kertaa viikossa ja tehnyt säntillisesti joka kerta jalkaliikkeet. Salia seuraavina päivinä on ollut jalkalihakset ihan juntturassa! Prässissä nostin painoja yhden pykälän ylöspäin, ja ojennus ja koukistus sujuvat ilman ongelmia. Usein liikkeiden alussa ensimmäisten toistojen aikana jossain on joku hassusti tai oudosti – polvilumpio hakee kulkureittiään tai jossakin pistää tai johonkin sattuu. Kipu kuitenkin hälvenee tai vähenee sitkeästi treeniä jatkaessa. Jalkatreeni vie aika paljon aikaa salilla, joten täytyy alkaa jakaa treenikertoja enemmän.

Jalkajumppa paisui nimittäin jälleen, kun kävin kolmannen kerran fyssarilla. Alkulämmittelyksi fyssari määräsi pari polvea stabiloivaa, siis tukevaa, liikettä. (Kiinnitän salilla monitoimi-talja-mikälie-laitteessa vasempaan nilkkaan remmin, kyykistyn ja liikutan vasenta jalkaa ilmassa laajasti vasemmalta oikealle ja takaisin. Seison oikean jalan varassa. Oikea jalka pysyy paikoillaan ja hakee jatkuvasti tasapainoa. Liike tuntuu sivulla reidessä, takareidessä, pohkeessa ja pakarassa.) Lisäksi istumaprässissä voi harjoitella ponnistusta. (Prässiin kevyt paino – ja eikun ponnistelemaan. Lähtöasento pieni kyykistys, siitä ponnistus niin, että jalkapohja nousee irti laudasta, ja paluu nopeasti suoran jalan kautta jälleen lähtöasentoon.) Omalla painolla lattialla hyppely on toistaiseksi liikaa. Polvi vatkaa liikaa sivulta toiselle, eli se ei ole tarpeeksi tukeva. Sain edellisten venyttelyjen lisäksi ohjeeksi venytellä myös etureittä (seisaaltaan, venytettävän jalan jalkaterä esim. sohvan käsinojalla).

Tässä siis nykyiset kuntoutusliikkeet:

STABILOIVAT

- kumilanka/nilkkaremmi, terve jalka sivulta toiselle, myös edestä taakse

VOIMA (yksi jalka kerrallaan)
- prässi
- ponnistuksia prässissä (milloinkohan pystyn pomppimaan kahdella ja yhdellä jalalla lattialla?)
- ojennus laitteessa
- koukistuksia laitteessa

VENYTYKSET

- polven liikerata (suoraksi ja koukkuun)
- polvilumpio sivuttais- ja pitkittäissuunnassa
- takareisi istuen
- etureisi seisten

Ymmärrän nyt erittäin hyvin sen, mitä tapaamani ortopedit ja fyssarit ovat tarkoittaneet kuntoutuksen merkityksellä polven paranemisesta ajatellen. Viimeksi lääkärin kontrollikäynnillä ortopedi totesi jälleen kerran, että ”minä olen tehnyt polvesi eteen tämän verran…” ja hahmotteli käsiensä väliin pienen särjen, ja jatkoi, että ”…ja sinun täytyy tehdä tämän verran” ja levitti kätensä 15-kiloisen hauen levyiseksi. Leikkaus on siis vain alkusysäys sille, että potilas pystyy aloittamaan kuntoutuksen. Jos en olisi tehnyt leikkauksen jälkeen yhtään mitään, koko jalka olisi varmaan yhtä puupökkelöä.

On muuten jännää, miten paljon polvi on mielessä. Ja samalla aika harmillista. Polvi, leikattu eturistiside, jäykkyys, kipuilu, lumpsahteleva polvilumpio, venyttely, fyssari, paranevat arvet, autokyydit, jalkaliikkeet… Kaikki polveen liittyvä on ajatuksissani päivittäin – joskus tuntuu jopa siltä, että jatkuvasti. Kyllä katkenneesta eturistisiteestä voi saada paljon päänvaivaa. Tuskin muut edes tajuavat, miten paljon ajattelen asiaa. Puhun polvesta päivittäin vähintään kerran, kun pyydän poikaystävää avuksi venyttelyyn, mutta ajatuksissa polvi ja siitä koitunut tämä kaikki on sitäkin enemmän.

Toisaalta minua harmittaa välillä edelleen todella paljon, että minulle kävi näin. Toisaalta suuresta harmituksesta ja vitutuksesta on tullut minulle projekti. Minulla on ihan älyttömästi sisua ja halua näyttää, että perkele! Treenaan ja venytän ja teen kaikkeni, että saan polven – ja samalla itseni muualtakin – hyvään kuntoon! Minulla on tällä hetkellä ihan älyttömästi motivaatiota ja halua saada polvi hyvään kuntoon: liikelaajuuden ja kivuttomuuden kannalta niin lähelle aikaisempaa kuntoa kuin mahdollista sekä lihaskunnon, voiman ja vahvuuden kannalta paljon paremmaksi kuin koskaan ennen. Toivon, että keväällä ja viimeistään kesällä jaksan kyykätä, hyppiä ja pomppia ilman pelkoa siitä, että polvi ei kestä. Kaikki eivät jaksa eikä kaikkia kiinnosta kuntouttaa polvea, sillä se toden totta vaatii oikeasti eniten potilaalta itseltään, mutta minä haluan näyttää, että minä jaksoin sitkeästi tehdä kaiken mahdollisen polven eteen.

Lopuksi pelkkää hyvää:

Mielessäni on usein joukkuekaverini, myös polvileikatun, sanat kuntoutumisajasta: ”Jonakin päivänä vain huomaat, että pystyt tekemään jotakin, johon et vielä vähän aikaa sitten pystynyt.” Ensimmäisinä viikkoina tuntui siltä, ettei mitään edistysaskelia ole enkä pysty mihinkään, mitä ennen kykenin tekemään. Mutta ajat ovat muuttuneet! Huomaan iloitsevan päivittäin uusista, tai siis vanhoista, taidoistani. Voin istua sohvalla rennosti jalka koukussa. Voin venyttää pakaraa lattialla nostamalla jalan toisen jalan yli ja rutistaa jalkaa koukussa rintaa vasten. Voin nousta ylös sohvalta tai tuolilta välillä hyvinkin reippaasti ja vetreästi. Voin nousta seisomaan jakkaralle tai pehmeälle sängylle. Pystyn kyykistymään tuosta noin vain ja nostamaan lattialta tavaran. Voin istua tuolin reunalla ja heilutella jalkoja rennosti ilmassa. Voin lähteä ulos ilman, että polvi täytyy venyttää aina ensin auki. Kävelen miltei normaalisti. Pystyn kävelemään yhtä nopeasti kuin ennenkin. Voin kävelyttää koiria metsässä ja tehdä tunnin kävelylenkin (lääkäri ei ole antanut minulle mitään rajoitteita, mutta tietysti järki kädessä liikun). Voin ajaa autoa. Pystyn kävelemään suoraan nilkuttamatta tai heilumatta sivulta toiselle. Voin istuutua autoon sutjakkaasti, ihan kuin ennenkin, ilman hidastelua ja jalan auttamista kyytiin. Pystyn polkemaan kuntopyörää ilman mitään ongelmia, kipuja tai venytyksen tunnetta.

Ja viikon paras juttu, sunnuntain huipennus: PYÖRÄILIN ULKONA!!!!! Pyöräilin oikealla pyörällä! Voi pojat. Olisin saanut autokyydin korismatsiin, mutta halusin testata pyöräilyä, vaikka ulkona oli karmea keli. Silmälasit keräsivät litratolkulla tihkusadetta ja takki kastui, mutta eipä haitannut! Matkaa kertyi yhteensä 7 kilometriä, eikä tuntunut polvessa! Mikä ihana tunne, kun jalat pyörivät polkimilla ilman mitään kipuja, ihan vapaasti vaan! (Oikeastihan lääkäri ei suositellut pyöräilyä, koska se on aika riskaabelia näin tuoreen siirrännäisen kanssa. Mitäs, jos joudun turvautumaan äkkijarrutukseen tai kaadun ja joudun ottamaan leikatulla jalalla vastaan… Otin riskin, ja se kannatti, koska se oli niin siistiä ja kivaa. Vielä uskallan polkea hitaasti ja rauhallisesti, kunnes maa jäätyy ja muuttuu liukkaaksi.)

Että jeejee vaan!

5. viikko

Maanantai

Fyssari- ja lääkäripäivä.

Fyssari totesti, että polven liikelaajuus on huomattavasti parempi kuin viime kerralla, siis vain viisi päivää sitten. Polvi menee ”jäykkänäkin” koukkuun selvästi enemmän kuin viimeksi. Venyttelyt toimivat ja auttavat ­– hyvä homma.

Lisäsimme kuntoutusohjelmaan takareiden venytyksen (istuen mielellään pöydän tms. päällä, vasen jalka roikkuen pöydän reunan yli, oikea nilkka ojennettuna, lakanarulla polvitaipeen alla, selkä korostetun suorana).

Kerroin ongelmasta, jonka huomasin viime viikolla: en saa jännitettyä etureisilihaksia kunnolla. Välillä etureisi vain hytisee: jännitettynä, ei jännitettynä, jännitettynä… Pari kertaa olen onnistunut saamaan sen jännitetyksi. En saa siihen kunnolla tuntumaa. En esimerkiksi saa jalkaa yhtä suoraksi tuolilla istuen reittä jännittäessä suoraksi kuin venyttelyn jälkeen lattialla istuessa. Sama kävelyssä: paikallaan seisoalleen vartalon painolla saan jalan todella suoraksi (venyttelyn jälkeen), mutta askeltaessa, kun minun pitäisi vain jalkalihaksia jännittämällä oikaista jalka, koipi ei mene yhtä suoraksi. Lisäksi esimerkiksi jos istun lattialla molemmat jalat suorina eteenpäin, saan nostettua vasemman jalan, naps vain, ylöspäin, mutta oikeaa en. Vasta pienessä koukussa saan aktivoitua etureisilihakset. Tämä hankaloittaa etureiden ojennusliikkeen tekemistä.

Tämäkin ongelma on kuulemma normaali. Etureisilihasten hermoradat ovat toipilasajan takia nukuksissa. Kanavat ovat edelleen olemassa, mutta viesti ei kulje. Tähänkään ei auta kuin sitkeä yritys yrityksen perään. Tuntuman pitäisi kyllä treenillä ja jumpilla palata. Toinen selittävä seikka on lihasten surkastuminen. Oikean jalan lihakset ovat todella heikossa hapessa. Fyssari teki minulle voimatestin, jossa vertasimme jalkojen voimaeroa. Makasin selälläni hoitopöydällä. Ensin ojensin jalkaa fyssarin painaessa jalkaa molemmilla käsillään vastakkaiseen suuntaan. Jouduin todella pinnistelemään, että sain jalan suoraksi. Seuraavaksi koukistin jalkaa fyssarin vetäessä jalkaa ylöspäin. Oikea jalka oli helpompi tapaus. Fyssari käytännössä kannatteli jalkaani yhdellä sormella, kun hampaat irvessä yritin vetää kantapäätä kohti pakaraa. Heikkoa, niin heikkoa.

Seuraava fyssarikäynti on ensi viikon perjantaina, siis melkein kahden viikon päästä. Silloin menemme ehkä jo salille tekemään jalkaliikkeitä.

Kampissa odottivat röntgen ja lääkäri. Lääkärin mukaan polvi on oikein hyvässä kunnossa! Neliviikkoinen polveni on kunnossa, jossa yleensä ollaan kuuden viikon kohdalla. Etuajassa siis ollaan. Lääkäri testasi polven liikelaajuuden ja oli hämmästynyt, kuinka koukkuun jalka taipuu. Pieni turvotus on ihan normaalia. Lääkäri arvioi sen menevän ohi noin kuukaudessa. Jalan hän uskoi suoristuvan kahden viikon aikana. Saas nähdä, se on hyvin paljon itsestäni kiinni.

Ennen kuin ehdin kysyä säären etuosan tunnottomuudesta, lääkäri kysyi asiaa minulta. Pitkän leikkausviillon kohdalla kulkee ihon pintakerroksen tuntoaistiin vaikuttavat hermot, jotka leikkauksessa ovat saaneet osumaa. Tunnon pitäisi palata joidenkin kuukausien aikana.

Lääkäri heitti arvion, että 12 viikon kohdalla saisin kokeilla hölkkää. Siihen tähtään siis! Vesijuoksu ja kuntopyörän polkeminen tekevät kuulemma hyvää polvelle. En tykkää uimisesta juurikaan, mutta voisihan vesijuoksuakin käydä edes kerran testaamassa. Kontaktilajeihin saa palata puolen vuoden päästä leikkauksesta – jos edes vielä silloinkaan. Paluu edellyttää sen, että voima on palannut takaisin jalkaan.

En usko, että palaan jenkkifudiksen pariin. Mittani on täynnä loukkaantumisista. Ennen tätä viimeistä kautta totesin ääneen poikaystävälleni, että jos minulla menee joskus polvi rikki, lopetan pelaamisen. Ja niin se sitten meni.

Huomenna taas salille. Reiden ojennuslaitteen sijaan taidan ottaa mukaan poikaystävältäni saadut nilkkapainot. Painoa taitaa olla kilo per pötkylä. Eilen testasin molempia painoja yhtä aikaa. Istuin tuolin reunalla ja nostin jalkaa koukusta suoraksi. Kymmenien pitojen jälkeen alkoi tuntua. Siis kahden kilon vastuksella. Hyvää päivää, tästä ei voi olla kuin tie ylöspäin.

Tiistai

Venytin salilla ihan ensimmäisenä polven auki. Niinpä alkulämppäsin soutulaitteessa nyt myös oikea jalka kiinni laitteessa! Viime viikollahan oikea jalka roikkui lattialla omia menojaan. Silloin se ei taipunut soutamisen vaatimaan liikerataan.

Kokeilin myös pyöräilyä. Viime viikolla en voinut ottaa edes yhtä polkaisua, mutta nyt rullasin hetken. Vaikka nostan satulan hyvin ylös, jalan koukistaminen tuntuu kuitenkin ikävältä. Kiristää ja venyttää liikaa. Ei siis vielä satulan päälle.

Sen sijaan crosstrainerissa ei ollut mitään ongelmia. Sen kyytiin siis jatkossa! Huomasin tosin, että teen huomaamattani töitä vain vasemmalla jalalla. Sama vika soudussa: kun keskityin tekemään töitä pelkästään oikealla jalalla, meno pysähtyi äkisti, kunnes aloin toden teolla työllistämään myös oikeaa jalkaa. Crosstrainerissakin vasen jalka tuppaa tekemään kaiken työn.

Aivan kuten eilen fyssarin vastaanotolla totesimme, oikean jalan käyttämiseen täytyy oikeasti keskittyä askel askeleelta tai työntö työnnöltä. Muuten se jää vajaakäytölle, ja vasen jalka se vaan painaa. Eilen fyssari pyysi aluksi näyttämään tämänhetkistä kävelyäni. Keskityin antamaan parastani ja askeltamaan niin hyvin kuin pystyn. Fyssari kehui kävelyäni, joka kuulemma näytti hyvin normaalilta. Toista oli kuulemma askellukseni, kun kävelin ovesta sisään. Olin noussut käytävän tuolilta vaivalloisesti ja kävellyt sisään nilkuttaen. Ja minä en kiinnittänyt tuohon mitään huomiota! Älytöntä. Täytyy oikeasti, siis oikeasti, keskittyä oikeaan jalkaan.

Jaksoin tehdä salilla tänään liikkeitä paremmin kuin viime viikolla, vaikka reiden ojennuksessa ja koukistuksessa oli edelleen ongelmia. Ojennuksessa polven vasempaan alakulmaan tulee julmettu, vihlova kipu. Autoin ja varmistin kädellä liikettä suoristusvaiheessa. Harmittaa, että en saa jalkaa laitteessa yhtä suoraksi kuin ilman painoja saan. Eiköhän se tule siitä vahvistumaan ja suoristumaan. Tänään en murehtinut kovin paljoa siitä, sillä sain joka tapauksessa tuntumaa etureiteen! Viime viikolla en saanut aikaiseksi muuta kuin kipua. Tänään ojennussarjojen jälkeen hapotti ja väsytti!

Koukistuksessa takareiteen ja pohkeen yläosaan tulee inhottavaa kipua. Takareiden kipu on vähän samanlaista kuin se ensimmäisten viikkojen kipu, siis kun en voinut istua edes kevyesti tuolin reunalla (nyt pystyn paljon paremmin, vaikka välillä takareidessä saattaakin juilia). Testasin, että ilman painoja saan koukistettua jalan helposti vajaan 90 asteen kulmaan. Laitteen minipainoillakaan (5 kiloa) se ei kuitenkaan onnistu. Koukistus jää aika lailla tasan 90 asteeseen.

Illalla otimme kuvat jalan ääriasennoista. Suoristumista on hankala nähdä kuvissa valojen ja varjojen takia, ja koska saan jalan suoraksi kunnollisen venyttelyn jälkeen (JEAH), en vertaile enää suoristuskuvia. Koukistumista on hauska seurata viikko viikolta – sillä mikä JÄÄTÄVÄ muutos on tullut viikossa! Katsokaa nyt! Kyllä fyssari ja venyttely kannattaa!

Vas. yläkulma: 1 viikko…
Oik. yläkulma: 2 viikkoa…
Vas. alakulma: 3 viikkoa…
Oik. alakulma: ja 4 viikkoa leikkauksen jälkeen.

Nyt tuntuu jopa hullulta katsoa tuota ensimmäistä kuvaa. Enkö tosiaan saanut tuon enempää jalkaa koukkuun? Miten niin en saanut, miten se noin jäykkä nyt oli?!

Torstai

Viikko sitten ekasta jalkatreenistä salilla ei tullut mitään, ja tänään painelin salilla kuin vanha tekijä! Vielä viime viikolla valittelin hidasta edistymistä, mutta nyt tuntuu, että liikelaajuuden palautuessa pikkuhiljaa takaisin huomaan pieniä, mutta selviä muutoksia myös polvessa ja jalassa (lihaksissa) muutenkin.

Lämmittelin prässissä minimeillä eli 5 kilolla. Sarjat tein 13 kilossa. Polvi kipuili vähemmän kuin edellisellä kerralla.

Ojennuslaitteessa polven alapuolelle tuli taas kipua, mutta kipu hälveni ojentelujen aikana. Ekojen sarjojen aikana autoin ääriasennossa eli suoristuksessa hieman kädellä. Vikan sarjan kokeilin, onko pienestä varmistuksesta mitään apua. Ei ollut. Jaksoin pumpata jalkaa ilman kevennystä. Tehostin liikettä parin kolmen sekunnin pidoilla ääriasennossa. Vikat toistot piti todellakin puristaa! Etureisi väsyi, jes!

Myös koukistus sujui paremmin. Kevensin vastusta aluksi kädellä, mutta lopuksi jätin sen. Pohkeessa ja takareidessä oli taas kipua, mutta se hävisi liikkeen aikana. Vasen jalka jaksaa koukistua laitteessa niin pitkälle kuin laite antaa myöten, eli vajaan 90 asteen kulmaan. Oikea jalka jää aika lailla tasan 90 asteeseen. Eiköhän sekin siitä tule vielä jaksamaan loppuun asti. En tosin tiedä, tarvitseeko tuossa laitteessa jalkaa edes koukistaa äärimmilleen vai riittääkö ysikymppi.

4. viikko

Tiistai

Hikeä! Korkeaa sykettä! Liikuntaa! Ah! Kävin tänään ensimmäistä kertaa noin kolmeen kuukauteen (hehe) salilla. Olipa kivaa. Tein vain yläkroppaa, mutta kivaa oli silti. Yritin polkea alkuun kuntopyörää, mutta polkimien liikerata oli liian suuri. Koukistus tuntui pahalta. Siksi koitin ekaa kertaa koskaan soutulaitetta. Oikea jalka ei taipunut soutamiseen, joten se vain roikkui lattialla mukana. Jalasta ei ollut haittaa, joten kiinnitin vasemman jalan laitteeseen ja lähdin soutelemaan.

Muutoin sama tilanne ja samanlaiset ajatukset edelleen, tosin pienin edistyksin. Eteenpäinhän tässä koko ajan mennään, vaikka välillä se tuntuu tuskaisen hitaalta. Aina, kun vertaan tilannetta esimerkiksi viikon verran taaksepäin, tajuan edistymisen. Esimerkiksi viikko sitten kävelyni oli selvästi erilaista verrattuna tämänpäiväiseen. Vielä, kun jalan saisi suoraksi, kävely olisi smoothimpaa.

Illalla otetut kuvat ja niiden vertaaminen edellisiin viikkoihin ilahduttivat taas. Suoristumisessa ei mielestäni ole niinkään muutosta, joten kokosin yhteen vain koukistuskuvat neljän viikon ajalta.

Vas. yläkulma: 1 vuorokausi leikkauksen jälkeen.
Oik. yläkulma: 1 viikko myöhemmin.
Vas. alakulma: 2 viikkoa myöhemmin.
Oik. alakulma: 3. viikkoa myöhemmin.

Keskiviikko

Fysioterapiaa! Jee!

Päiväni alkoi aamuvarhaisella fyssarin vastaanotolla. Kävimme aluksi läpi koko eturistisidehistoriani. Fyssari kyseli ja minä kerroin, miten ACL-vamma tuli, mitä tein ja mitä olin tekemättä toipilasaikana ennen leikkausta sekä miltä polvi on nyt leikkauksen jälkeen tuntunut.

Fyssari teki alkuun heti pari testiä. Kyykkäsin sekä vuorotellen yksi jalka kerrallaan että molemmat jalat yhtä aikaa maassa. Vaikka yritin keskittyä tasapainoiseen kyykkyyn, fyssari näki, että kroppani valahti ja lantio kääntyi terveen jalan puolelle. Näin käy kuulemma lähinnä siksi, että varon ja arkailen oikealle jalalle varaamista huomaamattani. Normaalia, kuulemma.

Lisäksi esittelin kävelyäni, makasin hoitopöydällä fyssarin ronklatessa polvea sekä koukistelin ja jännitin jalkalihaksia. Fyssari oli tyytyväinen reisilihaksiini, jotka ovat olosuhteisiin nähden kuulemma ihan hyvässä kunnossa. Totta kai lihaksia on huvennut, mutta on siellä vielä jotain rippeitä jäljellä.

Fyssarin mukaan on hyvä juttu, ettei polvi ole juurikaan kipeä. Polveen tulee välillä outoja kipuiluja, mutta ne menevät hyvin nopeasti ohi. Minun kohdallani fysioterapiassa ei siis tarvitse hoitaa kipua, vaan voimme keskittyä polven liikerataan.

Niin. Ennen kuin polvea ympäröiviä lihaksia voi vahvistaa ja lihasmassaa kasvattaa, polven liikeradan palauttaminen on ensisijassa. Jalkatreenin tekeminen on tällä hetkellä mahdotonta, sillä kuten olen voivotellut moneen kertaan, jalka ei ojennu suoraksi. Koukistus onneksi on parantunut jatkuvasti aste kerrallaan.

Fyssari antoi minulle kolme tehtävää, joilla minun tulee hoitaa polvea päivittäin useamman kerran. Ensinäkin polvea pitää venyttää suoraksi. Hyvältä venyttämisen ei kuulemma pidä missään nimessä tuntua. Sitä vastoin sen täytyy tuntua ja sattuakin sen verran, että kestän kivun.

Päivän ensimmäisen venyttelyhetken tarjosi fyssari. Makasin hoitopöydällä selällään jalka täysin rentona. Polvitaipeeni alla, ja välillä pohkeenkin alla, oli jonkinnäköinen vaahtomuovipötkylä. Fyssari yksinkertaisesti painoi jalkaani suoraksi – eikä se tosiaan tuntunut hyvältä. Irvistelin kivusta.  Välillä minun oli pakko pyytää fyssaria hellittämään otettaan. Fyssari painoi rauhallisesti molemmilla käsillään jalkaa vuorotellen polven ylä- ja alapuolelta kohtisuoraan lattiaa kohti. Ei nitkuttelua eikä runnomista, vaan rauhallista painamista. Koska minun on itse hankalaa saada kohdistettua polveen kohtisuoraa ylhäältä alas -suuntautuvaa voimaa, parasta olisi, jos joku muu kuin minä venyttäisin polvea. Tähän tärkeään tehtävään nakitin jo poikaystäväni, hähä.

Toisekseen polvea pitää venyttää koukkuun. Vasemman, terveen polveni liikkuvuus on kuulemma erittäin hyvä, ja se jopa yliojentuu. Yliojennusta ei tarvita, mutta muuten pyrimme oikean polven kanssa vastaavanlaiseen liikerataan. Jälleen pötköttelin fyssarin hoitopöydällä selällään. Polvea voi venyttää koukussa niin, että nostaa polven osoittamaan kohti kattoa. Säären tulisi painua rentona kohti takareittä. Ihan näin oppikirjojen mukaan en toistaiseksi taivu. Fyssari painoi hiljalleen säärtä kohti takareittä. Koska minun tulee maata selällään, en yletä nappaamaan kiinni säärestäni. Siksi yksin venytellessäni voin pyöräyttää nilkan ympäri rullalle käärityn pyyhkeen, jonka päistä vetämällä saan venytystä polveen.

Kolmanneksi, polvilumpio on jämähtänyt melkoisen jäykäksi. Terveen jalan polvilumpio lumpsahtelee sivulta toiselle ja ylhäältä alas miten sattuu, ehkä kuulemma turhankin innokkaasti, kun taas oikean lumpion liike on erittäin ujoa. Lumpiota pitääkin siis heilutella ja pyöritellä. Jälleen rauhallisin liikkein lumpiota pitää vetää ylös, painaa alas ja viruttaa sivulta toiselle.

Yhteensä venyttelysessio kesti ehkä vartin tai reilun verran. ”Kokeiles nyt kävelyä”, fyssari tokaisi ja antoi luvan nousta pöydältä. Ja mitä ihmettä, jalka meni ihan suoraksi??! Yhtä suoraksi, tai oikeastaan yliojennetuksi, se ei mennyt kuin toinen jalka, mutta suora, siis suora se yhtäkkiä oli. Olin ihan haavi auki ja peruutin heti peilin eteen katsomaan jalkaa. Kyllä, suora! Kyllä oli kävely nyt erittäin, erittäin lähellä sitä smoothia, jota aikaisemmin toivoin! Ja koukistus: fyssari sanoi heti venyttämisen jälkeen vielä pöydällä maatessani, että kappas, kylläpä koukistuu enemmän kuin viisi minuuttia sitten.

Kysyin fyssarilta venyttelyn lomassa, miksi polvi on niin jäykkä ja miksi sitä pitää siis venytellä. Polven sisällä on kuulemma leikkauksen jäljiltä arpikudosta siellä täällä, esimerkiksi siirteen kiinnittymiskohdissa. Arpikudos ei jousta koskaan, joten ennen kuin arpikudoskohdat pakkautuvat lopullisesti klimpeiksi, niitä pitää venyttää. Polvi tuntuu paikallaan olemisen jälkeen jäykältä, koska arpikudos kuroutuu kasaan levossa. Ahkeralla venyttelyllä polvesta saadaan vetreä. Venyttelyjen välillä polvi jäykistyy (esim. nyt iltapäivällä, kun olen istunut sohvalla paikoillaan), mutta jatkossa toivottavasti yhä vähemmän.

Etukäteen pelkäsin, että fyssari raksauttelee polvea väkivalloin. Onneksi ei raksautellut! Rauhallinen, vaikkakin aavistuksen silmät kostuttava, venyttely passasi paremmin.

Fyssari arvioi, että en tarvitse häntä montaakaan kertaa. Käyntejä tulee kertymään luultavasti noin viisi. Fyssarilla ja salilla, jolla aloitin käymään, on keskenään sopimus, jonka mukaan fyssari voi tulla salille katsomaan jalkatreenejäni. Kunhan jalkatreeniin asti päästään, fyssari saattaa siis tulla mukaani valvomaan liikkeitä.

Fyssari käski unohtamaan vanhat, kevyet jumppaliikkeeni. Tällä hetkellä tärkeintä on venyttää polvea. Salilla saan – ja minun pitää – tehdä varovaista jalkatreeniä. Reiden ojennusta ja koukistusta laitteissa sekä jalkaprässiä. Minimipainot ja yksi jalka kerrallaan. Laitan ne kokeiluun heti huomenna.

Seuraava fyssarikäynti on jo ensi maanantaina. Aamulla fyssaria, iltapäivällä röntgen ja ortopedin kontrollikäynti, eli paljon polviasiaa luvassa.

Siinäpä se, koko fyssarikäynnin anti. Aika paljon.

Torstai

Tein salilla ensimmäistä kertaa jalkatreeniä. Minimipainot, 5 kilon vastus kaikissa, istumaprässissä myös 13 kg. Aika jännältä tuntui, ja treeni oli aika haparoivaa. Reiden ojennuksesta ei tullut mitään: polven alapuolelle ja pohkeen yläosaan tuli julmettu, kiristävä kipu. Jalka ei suoristu todellakaan. En jaksa enkä kivun takia pysty oikaisemaan jalkaa täysin. Laitteen minimipainokin on liikaa toistaiseksi.

Illalla polvi turposi niin paljon, että laitoin fyssarille mailia. Kysyin, onko turvotuksesta haittaa, ja kerroin treenin aikaisesta kipuilusta.

Perjantai

Polvi on edelleen turvonnut. Fyssari soitti: ei huolta. Koska polvessa ei ollut kipua treenin jälkeen eikä nytkään, ei treenistä ole haittaa polvelle. Hoikalla ihmisellä vähäisenkin turvotuksen huomaa heti. Kipu on kuulemma normaalia. Polvea on rikottu, ja se on ollut vajaakäytöllä muutaman viikon. Lisäksi leikkaushaavat kiristävät vielä ihoa ja tuntuvat jalkaliikkeitä tehdessä. Jos kipu liikkeiden aikana jatkuu, voin keventää vastusta auttamalla liikkeitä toisella jalalla tai kädellä.

Olen venytellyt ja venyttelen polvea jatkossakin noin 3–4 kertaa päivässä.