6. viikko – minä pyöräilen!

Päivät ja viikot vierivät ja polvipäiväkirjan kirjoitukset vähenevät. En näe tarpeelliseksi kirjoittaa polvesta enää joka päivä. Aikaisemmin muutokset huomasi päivässä, mutta nyt tahti on hidastunut. Polven kuntoutumista on parempi tarkastella viikkotasolla. Alla sekalaisia ajatuksia viikon varrelta.

Edistyminen on toisaalta hidasta, toisaalta nopeaa. Jonkun mielestä polven edistyminen voi tuntua hitaalta, sillä viikossa tästä ei ole parannuttu eikä parannuta. No, totta, onhan tämä periaatteessa hidasta. Omasta mielestäni polven tie kulkee kuitenkin jatkuvasti vain eteenpäin, eikä sitä pelkäämääni takapakkia ole tullut vielä kertakaan. Vasta pari kolme viikkoa sitten ajattelin, että tässä nilkuttavassa tilassa, polvi turvoksissa ja jäykkänä ja hitaana sitä varmaan ollaan vielä viikkoja. Toisin on käynyt. Olen yllättynyt positiivisesti, miten nopeasti polven liikelaajuus on palautunut kohti normaalia. (Ja edelleen muistutuksena: fyssarin mukaan on turhaa tavoitella samanlaista liikelaajuutta, joka polvella oli ennen ja joka terveessä jalassa edelleen on. Terve polveni yliojentuu- ja koukistuu, mikä ei ole tavoite. Yliojentumisella- tai koukistumisella ei tee mitään, päinvastoin siitä on pikemminkin haittaa. Nivelet poksuvat helpommin, jos ne ovat löysät ja yliliikkuvat.)

Olen käynyt salilla kolme kertaa viikossa ja tehnyt säntillisesti joka kerta jalkaliikkeet. Salia seuraavina päivinä on ollut jalkalihakset ihan juntturassa! Prässissä nostin painoja yhden pykälän ylöspäin, ja ojennus ja koukistus sujuvat ilman ongelmia. Usein liikkeiden alussa ensimmäisten toistojen aikana jossain on joku hassusti tai oudosti – polvilumpio hakee kulkureittiään tai jossakin pistää tai johonkin sattuu. Kipu kuitenkin hälvenee tai vähenee sitkeästi treeniä jatkaessa. Jalkatreeni vie aika paljon aikaa salilla, joten täytyy alkaa jakaa treenikertoja enemmän.

Jalkajumppa paisui nimittäin jälleen, kun kävin kolmannen kerran fyssarilla. Alkulämmittelyksi fyssari määräsi pari polvea stabiloivaa, siis tukevaa, liikettä. (Kiinnitän salilla monitoimi-talja-mikälie-laitteessa vasempaan nilkkaan remmin, kyykistyn ja liikutan vasenta jalkaa ilmassa laajasti vasemmalta oikealle ja takaisin. Seison oikean jalan varassa. Oikea jalka pysyy paikoillaan ja hakee jatkuvasti tasapainoa. Liike tuntuu sivulla reidessä, takareidessä, pohkeessa ja pakarassa.) Lisäksi istumaprässissä voi harjoitella ponnistusta. (Prässiin kevyt paino – ja eikun ponnistelemaan. Lähtöasento pieni kyykistys, siitä ponnistus niin, että jalkapohja nousee irti laudasta, ja paluu nopeasti suoran jalan kautta jälleen lähtöasentoon.) Omalla painolla lattialla hyppely on toistaiseksi liikaa. Polvi vatkaa liikaa sivulta toiselle, eli se ei ole tarpeeksi tukeva. Sain edellisten venyttelyjen lisäksi ohjeeksi venytellä myös etureittä (seisaaltaan, venytettävän jalan jalkaterä esim. sohvan käsinojalla).

Tässä siis nykyiset kuntoutusliikkeet:

STABILOIVAT

- kumilanka/nilkkaremmi, terve jalka sivulta toiselle, myös edestä taakse

VOIMA (yksi jalka kerrallaan)
- prässi
- ponnistuksia prässissä (milloinkohan pystyn pomppimaan kahdella ja yhdellä jalalla lattialla?)
- ojennus laitteessa
- koukistuksia laitteessa

VENYTYKSET

- polven liikerata (suoraksi ja koukkuun)
- polvilumpio sivuttais- ja pitkittäissuunnassa
- takareisi istuen
- etureisi seisten

Ymmärrän nyt erittäin hyvin sen, mitä tapaamani ortopedit ja fyssarit ovat tarkoittaneet kuntoutuksen merkityksellä polven paranemisesta ajatellen. Viimeksi lääkärin kontrollikäynnillä ortopedi totesi jälleen kerran, että ”minä olen tehnyt polvesi eteen tämän verran…” ja hahmotteli käsiensä väliin pienen särjen, ja jatkoi, että ”…ja sinun täytyy tehdä tämän verran” ja levitti kätensä 15-kiloisen hauen levyiseksi. Leikkaus on siis vain alkusysäys sille, että potilas pystyy aloittamaan kuntoutuksen. Jos en olisi tehnyt leikkauksen jälkeen yhtään mitään, koko jalka olisi varmaan yhtä puupökkelöä.

On muuten jännää, miten paljon polvi on mielessä. Ja samalla aika harmillista. Polvi, leikattu eturistiside, jäykkyys, kipuilu, lumpsahteleva polvilumpio, venyttely, fyssari, paranevat arvet, autokyydit, jalkaliikkeet… Kaikki polveen liittyvä on ajatuksissani päivittäin – joskus tuntuu jopa siltä, että jatkuvasti. Kyllä katkenneesta eturistisiteestä voi saada paljon päänvaivaa. Tuskin muut edes tajuavat, miten paljon ajattelen asiaa. Puhun polvesta päivittäin vähintään kerran, kun pyydän poikaystävää avuksi venyttelyyn, mutta ajatuksissa polvi ja siitä koitunut tämä kaikki on sitäkin enemmän.

Toisaalta minua harmittaa välillä edelleen todella paljon, että minulle kävi näin. Toisaalta suuresta harmituksesta ja vitutuksesta on tullut minulle projekti. Minulla on ihan älyttömästi sisua ja halua näyttää, että perkele! Treenaan ja venytän ja teen kaikkeni, että saan polven – ja samalla itseni muualtakin – hyvään kuntoon! Minulla on tällä hetkellä ihan älyttömästi motivaatiota ja halua saada polvi hyvään kuntoon: liikelaajuuden ja kivuttomuuden kannalta niin lähelle aikaisempaa kuntoa kuin mahdollista sekä lihaskunnon, voiman ja vahvuuden kannalta paljon paremmaksi kuin koskaan ennen. Toivon, että keväällä ja viimeistään kesällä jaksan kyykätä, hyppiä ja pomppia ilman pelkoa siitä, että polvi ei kestä. Kaikki eivät jaksa eikä kaikkia kiinnosta kuntouttaa polvea, sillä se toden totta vaatii oikeasti eniten potilaalta itseltään, mutta minä haluan näyttää, että minä jaksoin sitkeästi tehdä kaiken mahdollisen polven eteen.

Lopuksi pelkkää hyvää:

Mielessäni on usein joukkuekaverini, myös polvileikatun, sanat kuntoutumisajasta: ”Jonakin päivänä vain huomaat, että pystyt tekemään jotakin, johon et vielä vähän aikaa sitten pystynyt.” Ensimmäisinä viikkoina tuntui siltä, ettei mitään edistysaskelia ole enkä pysty mihinkään, mitä ennen kykenin tekemään. Mutta ajat ovat muuttuneet! Huomaan iloitsevan päivittäin uusista, tai siis vanhoista, taidoistani. Voin istua sohvalla rennosti jalka koukussa. Voin venyttää pakaraa lattialla nostamalla jalan toisen jalan yli ja rutistaa jalkaa koukussa rintaa vasten. Voin nousta ylös sohvalta tai tuolilta välillä hyvinkin reippaasti ja vetreästi. Voin nousta seisomaan jakkaralle tai pehmeälle sängylle. Pystyn kyykistymään tuosta noin vain ja nostamaan lattialta tavaran. Voin istua tuolin reunalla ja heilutella jalkoja rennosti ilmassa. Voin lähteä ulos ilman, että polvi täytyy venyttää aina ensin auki. Kävelen miltei normaalisti. Pystyn kävelemään yhtä nopeasti kuin ennenkin. Voin kävelyttää koiria metsässä ja tehdä tunnin kävelylenkin (lääkäri ei ole antanut minulle mitään rajoitteita, mutta tietysti järki kädessä liikun). Voin ajaa autoa. Pystyn kävelemään suoraan nilkuttamatta tai heilumatta sivulta toiselle. Voin istuutua autoon sutjakkaasti, ihan kuin ennenkin, ilman hidastelua ja jalan auttamista kyytiin. Pystyn polkemaan kuntopyörää ilman mitään ongelmia, kipuja tai venytyksen tunnetta.

Ja viikon paras juttu, sunnuntain huipennus: PYÖRÄILIN ULKONA!!!!! Pyöräilin oikealla pyörällä! Voi pojat. Olisin saanut autokyydin korismatsiin, mutta halusin testata pyöräilyä, vaikka ulkona oli karmea keli. Silmälasit keräsivät litratolkulla tihkusadetta ja takki kastui, mutta eipä haitannut! Matkaa kertyi yhteensä 7 kilometriä, eikä tuntunut polvessa! Mikä ihana tunne, kun jalat pyörivät polkimilla ilman mitään kipuja, ihan vapaasti vaan! (Oikeastihan lääkäri ei suositellut pyöräilyä, koska se on aika riskaabelia näin tuoreen siirrännäisen kanssa. Mitäs, jos joudun turvautumaan äkkijarrutukseen tai kaadun ja joudun ottamaan leikatulla jalalla vastaan… Otin riskin, ja se kannatti, koska se oli niin siistiä ja kivaa. Vielä uskallan polkea hitaasti ja rauhallisesti, kunnes maa jäätyy ja muuttuu liukkaaksi.)

Että jeejee vaan!