Elämää koukkupolven kanssa

Aikaa on vierähtänyt enkä ole saanut aikaiseksi kirjoittaa uutta postausta. Sähköpostini ilmoitti heti aamulla herättyäni, että olen saanut kommentin edelliseen kirjoitukseeni. Sen innoittamana aloin kirjoittaa tämänhetkisiä kuulumisia.

Ehkä kirjoittamisen innokkuutta on laimentanut se, että korjausleikkaus ei auttanut. Aluksi tuntui siltä, että se auttoi: polvi tuntui taipuvan suoraksi vain eeerittäin lyhyen venyttelyn jälkeen – mutta ei silloinkaan "itsestään", luonnostaan, ilman venyttelyä. Kauaa sitä iloa ei kestänyt, eikä suoristumista lopulta tapahtunut kertaakaan toivotulla tavalla. Ortopedin kirjoittamassa leikkauskertomuksessa luki, että "vaikutelma, että polvi menee ekstensioon" tms. Jo tuosta vaikutelma-ilmauksesta tuli itselleni olo, että jaa-a, ihan kuin ortopedikin olisi vähän epävarma. Venyttelin kyllä polvea ahkerasti, siitä tämä ei voi olla kiinni, mutta ei siitä ollut apua.

Tilanne on siis se sama kuin aiemminkin: polvi on turkasen jäykkä. Venyttelyn jälkeen se suoristuu, mutta ei pysy siinä yhtä hetkeä kauempaa (venyttelyä tulee monta kertaa kuin luonnostaan pitkin päivää, aina, kun on tilaisuus laittaa jalka johonkin nojalle). Tuntemukset polven koukun ja jäykkyyden kanssa ovat ihan samanlaiset kuin ennenkin.

PAITSI, HUOM ja MUTTA! Jos totta puhutaan, olen tottunut tähän koukkupolveen. Käyn lenkeillä ja olen juossut sen kanssa ihan täysiäkin, mitä epäilin aluksi, että pystynkö ollenkaan. Mutta hyvin polvi ottaa siinäkin vastaan, ei mitään ongelmia. Tottumiskysymys, sanoisin. Ainakin minun kohdallani. Selkä (jonka virheasentoa pelkään) sanokoon vuosien päästä vastalauseensa, jos on niin tullakseen... Toiseen suuntaahan polvi menee ihanasti, siis tappiin asti koukkuun, kantapää pakaraan, ja pystyn istumaan polvien päällä yms. Tuon toiveen toteutumista epäilin pitkään vuosi sitten, mutta nykyään polvi ei siis rajoita liikkumista (tai jos rajoittaa, olen tottunut siihenkin, hehe).

Tietenkin toivoin, että korjausleikkaus olisi auttanut. Ja niin ortopeditkin arvelivat sen auttavan. En muuten olisi siihen lähtenyt. Yksi lukijakin kommentoi taannoin, että leikkaus oli auttanut. Uskoin todellakin, että sitä se tekisi minullekin. No, eipä käynyt. Aluksi vitutti aika lailla, mutta tällä temperamenttisella luonteellanikin aika nopeasti aloin kohautella hartioita, että minkäs teet, kun kaikki voitava on jo tehty.

En tiedä, miksi polvi vetää koukkuun. Eikä muuten tiedä yksi ortopedikään. Kävin kuutisen viikkoa leikkauksesta kontrollissa. Minun piti tavata ortopedi nro 2, joka poisti arpea, mutta vastassa oli ortopediharjoittelija. Puuh. Ei niin simppeliä minulle eikä ortopedillekään, joka ei tuntenut tapaustani. Mutta minkäs teet. Hän ei oikein osannut antaa selitystä sille, mikä polvea riivaa. Arveli, että vaikka oletettu arpikudos on poistettu, polvea ympäröivät muut kudokset, jäykistyneet sellaiset, voivat vetää polvea koukkuun. Ehkä, ei varmaa tietoa. Olisiko siis ollut parasta mennä arpikudosleikkaukseen tuoreeltaan, muutaman kuukauden, ei 9 kuukauden, jälkeen? Jaa-a. En oikein edes jaksa vatvoa tätä enää hirveästi. Kaikki voitava on tehty, ja elämä polven kanssa menee nytkin ihan ok.

Salilla olen käynyt nyt syksyllä vähän vähemmän työkiireiden takia. Olen tehnyt salilla ihan tavalliseen tapaan jalkaliikkeitä. Eihän se jalka nollakulmaan ojennu, mutta olkoon. Liikkuupahan se jalka ja polvi muuten. (Haa, huomaatteko, mikä asennemuutos! Aluksi tuskailin paljonkin ojennusvajautta. Mutta no, ehkä tässä tilanteessani ei enää auta edes muu kuin asennemuutos, koska kaikki oljenkorret taitaa olla jo käytetty.)

Kaikille koukkupolville siis sanoisin, että kyllä sen kanssa elää ja juoksee ja pomppii. Leikkaus voi auttaa, mutta jos siihen ei lähde, väitän liki vuoden koukkupolvikokemuksellani, että pärjää ilmankin. Siitä, miten todennäköisesti korjausleikkaus auttaa, en sano mitään – en tiedä itsekään, olenko peräti harvinaisuus. Tietenkin, jos olisin tiennyt, että leikkaus ei auta, en sinne olisi turhaan mennyt. Mutta sehän oli itsessään niin helppo tapaus, että eipä haittaa. Huolestuneelle itselleni noin puolen vuoden viiveellä sanoisin, että eläpä nyt, kyllä sinä siihen polveen totut, eläpä nyt murehdi koko ajan. Ehkä se korjausleikkaus oli loppujen lopuksi hyvä käydä kokeilemassa, niin nyt ei tarvitse jossitella.

(Niin, leikkaushan oli nopea ja iisi juttu. Kävelin piilossa sairaanhoitajien katseilta ilman keppejä heräämöstä autoon. Keppejä roikotin mukanani pari kolme päivää, mutta helpompaa oli köpsotellä ilman keppejä. Polvi oli taas viikkoja turvonnut, mutta joo, just tarkistin, ei ole enää.)

Summa summarum: Arpikudosleikkaus ei auttanut. Siitä huolimatta täällä ollaan ihan hyvillä mielin. Olen niin tottunut polveen. Nytkin tässä sängyssä venytellessä polveen koskee – se on niin jäykkä ja auts, kyllä suoristaminen sattuu – mutta toistan, olen tottunut siihen. Ei se niin suuri vaiva ole, että arki olisi pilalla. Muistelen välillä fyssarin muistutusta polvifiksaatiosta, siis siitä, että siihen ei saa hurahtaa. Muuten ei ajattele muuta kuin polvea polvea polvea ja sitä, miten polvi haittaa ja sattuu ja harmittaa ja estää ja hankaloittaa kaikkea. Asennemuutos on puoli lääkettä.

Näillä ajatuksilla jatkan elämääni polven kanssa. Hah, ihan kuin se nyt olisi niin suuri juttu, että peräti sen "kanssa" elämää tässä vietellään. Ei nyt sentään. En varmaankaan kirjoittele tänne kuin siinä tapauksessa, jos polvessa tapahtuu jotain muutoksia. Hengissä tämä blogi silti pysyy, ja kommentteja saa jättää jatkossakin. Autan mielelläni, olenhan jo vähän keskimääräistä harvinaisempi eturistisidetapaus. Hehe!

P.S. Onkohan kenelläkään eturistiläisellä palautunut tunto jalan ihoon? Ortopedi nro 1 lupasi aikanaan, että tunto palautuu muutamassa kuukaudessa. Ei ole ainakaan minulla tullut muutoksia 12 kuukaudessa. Edelleen säären keskellä ja ulkoreunassa, kello kahdessa, on reilun kämmenen kokoinen alue, jossa ei ole mitään tuntoa. Aluksi sekin tuntui hirveältä, mutta kappas, kiinnitän siihen vain harvoin huomiota (silloin, kun joku ulkopuolinen koskee siihen – se tuntuu, tai siis ei tunnu, häijyltä).

Vanha kuomani, kainalosauva

Polven tähystysleikkaus, arpikudoksen poisto-operaatio, on ensi viikolla. Juhannuksen kuljen siis kepeillä.

Sain ajan leikkaukseen nelisen viikkoa sitten, siis reilu kuukausi ennen h-hetkeä. Sen tarkemmin aikatauluista en vielä tiedä. Hoitaja soittaa minulle kuulemma päivää ennen leikkausta ja kertoo, minne mennä ja monelta. Ennakkoon sain tiedon, että sairaslomaa kirjoitetaan keskimäärin kaksi viikkoa.

Kävin hakemassa terveyskeskuksesta tänään kepit. Hyvällä tuurilla ne ovat juuri ne samat, kokomustat, lapsille ja pienikokoisille aikuisille (hep!) tarkoitetut kainalosauvat, joille köpöttelin syksyllä. Aloin tänään ensimmäistä kertaa todella miettimään leikkausta. Kepit antanut fyssari katsoi apuvälinepalvelun varauskalenteria ja kysyi, kuinka kauan minun täytyy pitää keppejä. En tiedä! Enkä oikein mitään muutakaan toipumisesta. Mietin jo tulevien viikkojen puntteja: saanko tai edes voinko jumpata polvea heti? Vai pitääkö odottaa muutama viikko? Olisiko hyvä käydä fyssarilla vai pärjäänkö itsekseni? Vastaukset saanen ortopediltä sitten, kun pötköttelen heräämössä.

Nyt kuitenkin arki rullaa töineen ja muine ohjelmineen, joten jätän jännittämisen leikkausta edeltävään iltaan – koska kuitenkin jännittää.

Tähystysleikkaukseen hop

Ortopedi soitti. Polven magneettikuvissa näkyy, että polven etuosassa on ylimääräistä, arpikudosmaista tavaraa. Se haitannee polven suoristumista. Ortopedi suositteli tähystysleikkausta, jossa polven tilanne voidaan katsoa tarkemmin ja suorittaa samalla hoitotoimenpiteet. Ortopedi sanoi, että yritetään hoitaa operaatio alkukesästä, jo touko-kesäkuun aikana.

Yhtäältä toivottuja uutisia siis tuli. Kiva, jos leikkaus on jo parin kuukauden sisällä. Siskolla on ylioppilasjuhlat kuun vikana viikonloppuna, ja minun pitäisi häärätä siellä emäntänä. Kääk! Todennäköisesti joudun kuitenkin kesätöistä, jotka alkavat kesäkuun alussa, olla sairaslomalla. Toipumisajoista, sairaslomista yms. en vielä kysellyt. Kyselen sitten, kun leikkausaika on tiedossa. Googlailla toki ehdin jo hehe… Työstä riippuen 1–3 viikon sairasloma ilmeisesti yleensä määrätään. Vaan kuinkakohan kauan kestää, että salilla pääsee takaisin jalkatreenien pariin? No, kesällä kasvatetaan sitten hauiksia. Täytyypä nyt nauttia toimivasta jalkaparista, vaikka ei tulevan operaation pitäisikään vetää veltoksi niin pitkäksi aikaa mitä eturistisideleikkaus teki.

Toisaalta vähän harmittaa. Tuleehan leikkauksen takia kuitenkin vähän takapakkia ja pakollinen liikuntatauko. Vanhat tutut kepitkin pääsevät kainalooni! No, eikun uuteen nousuun sitten taas vaan. Onneksi olin ehtinyt odottaa, jopa toivoa, tähystysuutisia, joten ei tämä ollut mikään yllätys.

Nyt otan kaikki arpikudosleikkausvinkit ja -kokemukset vastaan! Pitääpä ainakin palata lukemaan blogin kommenttilootia.

7 kuukautta ja vähän päälle

Täällä eletään edelleen pienessä jännityksessä. Saan tietää huomenna, mitä magneettikuvissa näkyi. Alun perin ortopedi lupasi soittaa viikon tai kahden kuluessa, mutta nyt on mennyt jo kolme viikkoa. Vaikka olen tottunut odottamaan, yhtään kärsivällisemmäksi en ole muuttunut.

Sain juuri tietää, että joukkuekaverini joutuu myös eturistisideleikkaukseen. Polvi rusahti harjoituspelissä ennen kauden alkua. Kylläpä voi harmittaa toisen puolesta. Muistan hyvin oman harmitukseni: nieleskelin kyyneleitä jokaisella lääkärikerralla ja aina, kun jouduin kertomaan, mitä polvelle on käynyt. Ekoina päivinä purskahdin itkuun tuon tuosta. Mutta kyllä se siitä, todellakin kyllä. Helppo minun on sanoa näin nyt, mutta totta se on! Syksyllä tuli ryvettyä vaikka missä mielen matalissa kuralammikoissa ja vieläkin on vähän kengät märät (toivottavasti kuivuvat viimeistään kesällä), mutta nythän pystyn tekemään jo vaikka mitä!

Todistaakseni itselleni väitteeni lueskelin vanhoja kirjoituksiani. Hymähtelin salipäivityksilleni: prässissä 13 kiloa ja reidenojennuksessa 5 kiloa. Johan niistä on tultu eteenpäin! Nykyään teen samat setit, eli vaakaprässissä yksi jalka kerrallaan, 3,5-kertaisella vastuksella. Sitäkin voisi hilata taas yhden pykälän ylöspäin. Reidenojennusta en harrasta ojennusvajauksen (ja liikkeen tylsyyden hehe) takia, mutta sitä vastoin teen monia muita jalkaliikkeitä: askelkyykkään käsipainojen kera, etukyykkysarjat menee hartioilla liki oman painon verran rautaa… Jaksan myös tehdä pistoolikyykkyjä ts. kyykätä yhdellä jalalla. Siinä jalkojen voimaeron huomaa hyvin, sillä terveellä jalalla toistoja menee aina kolme neljä enemmän kuin leikatulla jalalla. Takalisto-osastolla teen kaiken maailman liikkeitä lantionnostosta ristikkäistaljassa potkuihin. Liikkeet todella tuntuvat – juuri parhaillaan kärsin eilisen salikerran takia armottomasta reisi- ja pakarajumista. Ja kyllä tuli fitness-olo, kun sisko tokaisi viime viikolla nähtyään minut shortseissa, että "oho, mikä takareisi!". Spinningiä poljen useamman kerran viikossa. Olen myös lenkkeillyt muutaman kerran hissuksiin lyhyin töpöttelyaskelin.

Summa summarum: olen ihan normaalissa päiväjärjestyksessä saliohjelmassa. Jaloissa on voimaeroa, mutta se ei tarkoita, ettenkö pystyisi tekemään liikkeitä, joissa molemmat jalat työskentelevät samaan aikaan. Painojen kanssa pitää vähän himmailla voimaeron ja ojennusvajauksen takia.

Onko se auringonpaiste vai mikä, kun näin positiivisesti osaan ajatella?

6 kuukautta ja rapiat

No niin. Nyt on käyty ortopedillä ja toisella (ja saatu kommentti toiselta lukijalta!).

Kävin leikanneen ortopedin vastaanotolla pari viikkoa sitten. Ortopedi summasi käynnin jälkeen mielipiteensä: hän ei sanoisi vielä juuta eikä jaata. Ortopedi oli sitä mieltä, että polvessa voi olla arpikudosta, joka estää täydellisen suoristumisen, tai sitten ei. Hän uskoi (huom. minä en), että polvi voisi vielä suoristua fysioterapiaharjoitusten ja venyttelyn avulla. Kuulemma hän joutuu tekemään putsausoperaatioita vain noin yhden vuodessa. Polvessa on ortopedin lausunnon mukaan noin 10 asteen ojennusvajaus.

Ortopedi suositteli ja kirjoitti lausuntoonsa, että hän jatkaisi venyttelyjä yms. vielä kaksi kuukautta. Jos muutosta ei tässä ajassa tapahdu, polvi olisi hyvä magneettikuvata. Magneettikuvista kuulemma näkee, jos polvessa on arpikudosta. Ja jos näin on, polvi täytyy putsata. Oli vähän ristiriitaista, että ortopedi sanoi, että olisin voinut mennä aikaisemminkin hänen luokseen, mutta että hänen mielestä pitää silti vielä odottaa pari kuukautta. Minä noudatin fyssarin ohjeistusta kuudesta kuukaudesta. Ristiriitaista. Mielipiteitä ja ohjeita on monia.

Käynnin jälkeen jäin pohtimaan, että jaa, kaipa tässä vaan odotellaan. Kunnan ortopedille oli aika pari viikkoa myöhemmin, siis eilen.

Kahden ortopedikäynnin välissä tapahtui kuitenkin muutakin kuin odottelua: magneettikuvaus! Kyllä! Isäni vinkkasi, että Philips testaa magneettikuvauslaitteitaan ja kuvaa vapaaehtoisia Vantaan toimipisteessään. Siellä saisi ilmaiset magneettikuvat haluamastaan kehonosasta. Soitin sinne pääsiäisen jälkeen ja sain ajan nopeasti muutaman päivän päähän. Kävin siellä eilen, muutama tunti ennen ortopedin käyntiä. Vapaaehtoisen roolissa minulta kuvattiin pariin kertaan myös kaularanka. Makasin putkessa kaikkiaan parin tunnin ajan. Lähtiessäni käteeni lykättiin DVD-levy, jossa oli polvikuvat. Jes!

Ilokseni oma-aloitteisuudesta oli todellakin hyötyä. Kunnan ortopedikäynti oli helppo: ortopedi vilkaisi kerran polveani, mutta muuten luki papereita, kuunteli potilaskertomuksiani, katsoi magneettikuvia ja vastasi kysymyksiini. Olen ilmeisesti hyvin selvillä polviasioista, sillä ortopedi vastasi lähinnä ”joo”. Istuin ortopedin luona vain vartin. Ortopedi sanoi lähettävänsä kuvat sairaalaan, jossa ne ajetaan sairaalan röntgenohjelmaan. Joku sitten katsoo kuvat tarkasti läpi. Viikon kahden päästä saan soittoajan, ja silloin saan tietää, oliko kuvissa mitään häikkää ja tähystetäänkö polvi. Tähystysleikkausten jonotusaika on kuulemma suht lyhyt, kahdesta kolmeen kuukauteen. Eli jos siellä on arpikudosta, leikkaus ajoittuu todennäköisesti kesä-heinäkuulle.

Jos minulla ei olisi ollut magneettikuvia, kunnan ortopedi olisi varmaankin luottanut leikanneen ortopedin lausuntoon ja käskenyt jatkamaan harjoituksia pari kuukautta. Koko eilinen käyntihän perustui aikaisemmin sanottuun, kuultuun ja kuvattuun, eikä ortopedi tutkinut itse asiaa lähemmin. Kahden kuukauden odottelun jälkeen olisi pahimmillaan ollut taas ortopedikäynti ja lopulta magneettikuvauksiin jonottaminen. Ja sitten vasta olisi oltu eilisessä tilanteessa. Eli hyvä minä, hyvä iskä, hyvä Philips!

Kuulostaa ehkä sairaalta, mutta toivon, että polvessa olisi arpikudosta ja se leikattaisiin pois. Miksi toivon moista? Koska se olisi niin yksinkertainen vastaus ongelmiini! Ehdoin tahdoin en tietenkään leikkaukseen haluaisi, koska siitä tulisi taas (puuh ja voih) takapakkia, mutta entä jos kuvissa ei näy mitään? Mikä polven sitten pitää koukussa? ”En tiedä” -vastaus olisi kaikista raastavin. Mitä polvelle sitten tehdään? Todennäköisesti ortopedit kehottaisivat vain venyttelemään ja opettelemaan elämään koukkupolven kanssa.

Viikko tai kaksi, sitten olen taas viisaampi. Jään odottelemaan. Sillä välin teen pistoolikyykkyjä salilla, myös leikatulla jalalla ;)

P.S. Sääressä on muuten edelleen tunnoton ihoalue. Se on pienentynyt vähän, mutta vain vähän. Aika hyvin siihen on tottunut, onneksi. Ilkeimmältä se tuntuu sheivatessa… Yh! Kylmät väreet tulee pelkästä ajatuksesta.

5 kuukautta leikkauksesta

Hii-o-hoi, pitkästä aikaa.

Sain ilahduttavan, ensimmäisen, kommentin edelliseen kirjoitukseeni (KIITOS! Minä en olekaan ainoa, joka käy lukemassa tekstejäni!), ja sen innoittamana sain aikaiseksi kirjoittaa kuulumisistani.

Kaksi kuukautta on mennyt edellisestä kirjoituksesta, ja ihan sitä samaa kuuluu: 1) olen käynyt ahkerasti salilla ja 2) jalka ei suoristu.

Tähän väliin voisin kirjoittaa vähintään novellin verran vitutuksesta ja harmituksesta, mutta annanpa olla.

Fyssari kehotti minua olemaan ortopediin yhteydessä puolen vuoden tienoilla, jos silloinkin polvi kenkkuilee. Leikkauksesta on kulunut nyt 5 kuukautta. Minua koukkujalka on häirinnyt niin paljon, etten malttanut odottaa 6 kuukauteen asti vaan vein asiaa eteenpäin viime viikolla. Siirryin hoitamaan polviasiaa kunnalliselle puolelle. Omalääkäri laittoi lähetteen ortopedille viime viikolla, ja saan ajan noin kuukauden kuluttua. Silloin ortopedi arvioi, mitä tehdään. Toivon, että hän samoilla linjoilla minun, Terveystalon ortopedin ja fyssarin kanssa, siis että polvessa on arpikudosta ja sen voi hoitaa leikkauksella pois. Ehdoin tahdoin en hingu leikkaukseen, en todellakaan, koska se tietää taas (buu) toipumista, mutta kyllähän jalka nyt on saatava kuntoon!

Ja miksi hoidan polvea kunnallisella? Irtisanoin urheiluvakuutukseni marraskuussa sekä ihan oikeista syistä että vitutuspäissäni. Yhtäältä olin oikeassa: enhän aio palata pelaamaan jenkkifudista, ja marraskuussa polven tilanne näytti siltä, etten tarvitse enää lääkäriä. Toisaalta minua vitutti jenkkifudis, polven poksahtaminen, pitkä sairasloma jne. Vakuutusmaksujen maksaminen asiasta, joka ärsytti kaikin puolin, ei helpottanut oloa yhtään. Nyt olisi hauska jossitella, kannattiko irtisanominen, mutta nyt just ei naurata. Terveystalolla pääsisin heti hoitoon, varmaan leikkaukseenkin, kun taas kunnallisella voi joutua odottamaan ties kuinka kauan, kuukausia? No, en jossittele enempää.

Soitin viime viikolla polveni leikanneelle ortopedille, joka jo pelkästään puhelimessa arvioi samaa, mitä fyssarikin epäili syksyllä: polveen on kertynyt arpikudosta. Hän kehotti varaamaan ajan vastaanotolleen ja katsomaan yhdessä, mitä polven kanssa tulisi tehdä. Varasin kuitenkin ajan terveyskeskukseen omalääkärille, ja sainkin ajan heti seuraavalle päivälle. Omalääkäri nyt ei tiennyt polvista ja kuntoutumisesta sitten yhtään mitään ja vänkäsi minulle vastaan (lääkäri hetken polviani ja etureisiäni katseltuaan totesi mm. näin: "Onko tämän leikatun jalan lihas vähän surkastunut?" - No shit, Sherlock?), mutta onneksi kaikesta huolimatta toiveeni toteutui ja lääkäri laittoi minut jonoon ortopedille.

Tässä parhaillaan kuitenkin harkitsen, että raottaisin lompakkoani sen verran, että kävisin Terveystalon ortopedin vastaanotolla, jotta saisin hänenkin arvionsa. Sillä jos kunnan ortopedi vaikka sattuu toteamaan samaa kuin omalääkäri, että polvelle ei tehdä mitään, totuttele elämään sen koukkujalkasi kanssa, minulla on toisen ortopedin lausunto asiasta. Omalääkäri oli sitä mieltä, että olisi hyvä odottaa tämä kuntoutusjakso loppuun asti, ainakin siis vuosi leikkauksesta, ja katsoa polven tilannetta uudestaan sitten. Kuitenkin kommentti, jonka tätä blogia lukeva kohtalontoverini jätti, tsemppasi omia ajatuksiani. Minä nimittäin haluaisin korjaavaan leikkaukseen vaikka heti! Kommentin jättäneellä lukijalla on omasta eturistisideleikkauksestaan vasta kolme kuukautta, ja hän on menossa uuteen toimenpiteeseen poistattamaan polveen kertynyttä arpikudosta jo ensi viikolla. Minäkin haluaisin hoitaa oman polveni kuntoon mahdollisimman nopeasti, koska muutosta ei venyttelyillä ja kuntoutuksilla oikeasti tule! Tässä on nyt muutama kuukausi venytelty ja viruteltu ja kävelty ja seisty vänkyränä, enkä haluaisi enää yhtään pidempään katsella, mitä näinkin selvä epätasapaino kahden jalan välillä saa aikaan muualla kropassa. Mitäköhän selkä tykkää pidemmän päälle siitä, että yksi jalka on toista lyhyempi ja kävelen ties miten lantio vatkaten? Tai etten pysty seistä paino tasaisesti molemmilla jaloilla? Asenteeni on, joo, tiedän, perse edellä puuta, mutta olkoot. Pessimisti ei pety. Ehkä kunnan ortopedi yllättää ja hoitaa polveni sillä samalla sekunnilla suoraksi?!

Selailin äsken blogikirjoituksiani, ja silmäni osui tekstiin, jonka kirjoitin neljän viikon kontrollikäynnin jälkeen:

”Lääkäri testasi polven liikelaajuuden ja oli hämmästynyt, kuinka koukkuun jalka taipuu. Pieni turvotus on ihan normaalia. Lääkäri arvioi sen menevän ohi noin kuukaudessa. Jalan hän uskoi suoristuvan kahden viikon aikana. Saas nähdä, se on hyvin paljon itsestäni kiinni.”

No, niin ei ole todellakaan käynyt. Jalka ei ole suoristunut, ja leikkauksesta on kulunut nyt reilu 5 kuukautta. Tuo lause on nyt sekä lohduttava että kannustava: polven koukkuun jääminen ei olekaan ollut lopulta vain minusta kiinni, vaikka niin luulin sen silloin olevan, ja asian voinee todellakin hoitaa muutenkin kuin pelkällä kuntouttamisella.

Palaan asiaan, kun se asia nyt jotenkin jossain vaiheessa etenee. Sillä välin askelkyykkäilen salilla ja jatkan haaveilua siitä, että saan polven vielä jonakin päivänä oikeasti kuntoon.

16. viikko – "Kuulostaa siltä, että semmoiseksi se sitten jää"

Hyödynsin maanantaina jälleen ilmaistunteja ja olin spinningissä. Ei mitään ongelmia polven kanssa.

Tiistaina oli loppiainen, eli aika laittaa fyssarille polvikuulumisia.

Niin tein ja nyt harmittaa. Meinasi itku töissä tulla fyssarin vastausta lukiessa ja illalla kotona nukkumaan mennessä. Näinkö tässä nyt käy, kaikesta kovasta työstä huolimatta? Tätä ”mitään ei ole enää tehtävissä” -vastausta pelkäsinkin (ollaanpas sitä dramaattisia hehe).

Alla osia viestittelystämme.

Minä:

--- Ihan samanlaiselta se tuntuu kuin vajaa neljä viikkoa sitten, kun viimeksi nähtiin. Polvea on venytetty suoraksi entiseen tapaan. Joinakin päivinä painelu on unohtunut, mutta vastaavasti toisina päivinä polvea on venytetty muutamaankin otteeseen. Sain kotiin painavat, sellaiset muokattavat käsipainot vasta viime viikonloppuna, eli en ole päässyt venyttämään polvea niillä kuin vasta muutaman päivän. --- En siis osaa vielä sanoa, mitä tuloksia tuollainen pitkään kestävä venyttely saa aikaan ja alkaako polvi pysyä nollakulmassa tuon venyttelyn ansiosta.

Olen tarkkaillut nyt kellon kanssa sitä, kuinka nopeasti polvi alkaa vetää takaisin koukkuun paineluiden jälkeen. No heti. Olen venyttänyt polven suoraksi pari kertaa salilla levypainojen avulla ennen treeniä ja puolen tunnin päästä se on ollut jo taas koukussa. Sama juttu nyt kotona käsipainovenytyksien kanssa. Turhauttavaa.

--- Että sellaista. Mitä tuumaat? Tulenko käymään vastaanotollasi vai jatkanko käsipainovenyttelyä ja katsotaan, alkaako polvi jäädä suoraksi?

Fyssari:

--- Kuulostaa siltä, että semmoiseksi se sitten jää, valitettavasti. Mutta jos kerta toiminnallisempi harjoittelu onnistuu pientä lumpion muljahtelua lukuun ottamatta, niin anna mennä vaan. Miltä juoksu on tuntunut? Oletko koittanut? Koetko pienen koukun haittaavan mitään treenatessa/arjessa?

Minä:

--- Voi itku. Olen niin toivonut, että polvi vielä suoristuisi. Jatkanko vielä polven painelua ja venytystä? Onko siitä mitään hyötyä? Hetkellisestihän polven saaminen suoraksi tuntuu ihan hirveän hyvältä. Huomaan eron esim. kävellessä selvästi. ---

Olen kokeillut juoksua juoksumatolla. --- Ihan ehdotonta ja pakollista on venyttää polvi suoraksi ennen hölkkää. En voisi kuvitellakaan, että jalka osuisi maahan koukussa olevan jalan varassa. Vai onko tämä nyt vain päästäni kiinni? Onko ylipäätään mahdollista, että voisin rikkoa polveni uudestaan juoksussa? Tuntuu vaan, että kun nimenomaan juostessa jalka suoristuu aina eteenpäin askeltaessa ihan suoraksi ja ottaa vastaan koko kropan painon. Voiko polvi taipua juostessa "yli"?

Kyllä polven koukku jonkin verran haittaa. Kuten mainitsin, kävelyssä ja juoksussa etenkin. Treenatessa koukku menee siinä sivussa. Ei se peilin edessä seisoessa haittaa, paitsi esim. reiden ojennuksessa en saa tuntumaa, jos polvi jää vajaaksi (ja sehän jää). Ja lumpion muljahtelu haittaa toisinaan kyykkyä/prässiä. Vituttaahan se (ja jenkkifudis myös). Polvihan on noin muutenkin ihan tajuttoman jäykkä. Jos yhtään istuu pitkään paikoillaan, liikkeelle lähteminen on hidasta. Jos polvi on pitkään koukussa, sen suoristaminen on erittäin jäykkää puuhaa. Ja päinvastoin: auta armias, kun pitää nousta ylös lattialta polven painelun jälkeen ja koukistaa jalkaa. Se vasta onkin hidasta ja jäykkää, ja tekee kipeää.

Mutta kaikkeen kuulemma tottuu. Ehkä nämä on niitä polvifiksaation oireita, ja kiinnitän nyt liikaa huomiota polven pikku vikoihin. Asennemuutoksen paikka ehkä.

Jos nyt polvi tällaiseksi jää, täytyy vain toivoa kovasti, että siitä ei koidu ongelmia jatkossa. On se harmi homma tuo polvi. Eipä sille mitään mahda, koska tuntuu, että kaikkemme me sen eteen olemme kuitenkin tehneet.

Fyssari:

--- Kuten leikkaava sanoi, kehitystä voi tapahtua aina 6 kk saakka, joten sen puolesta painelua voi jatkaa. Tosin toistoja on tullut sen verran paljon ts. olet ollut kiitettävän aktiivinen, että jotain muutosta olisi pitänyt mielestäni jo tulla. Kuulostaa, että niveleen on sen verran arpea kehittynyt, että se palauttaa liikerajoituksen kun kudokset viilenevät venytyksen jäljiltä.

Luonnollisesti liikerajoituksella varustetulla polvella juoksu on vähän klenkkaavaa, mutta vamman uusiutumiseen en usko ilman uutta traumaa (liukastuminen tms.) Ylitaipumiseen en myöskään usko.

Myös liiallinen tarkkailu vaikuttaa koettuun ongelmaan, olet oikeassa. Mutta onhan se koukussa sen verran, että sen väkisin huomaa ja toiminnan haittaa myös aiheuttaa. Asennemuutoksella toki voi olla myös vaikutusta, mutta ei sekään ihmeitä tee.

Jos kuuden kuukauden kuluttua leikkauksesta tilanne sama (edellyttäen, että olet tehnyt treenit edelleen), niin myös yhteys leikkaavaan lääkäriin on kohdallasi mahdollista mahdollisen uuden operaation vuoksi. (jos se on arpikudoksesta kiinni, niin sen poistolla voi olla vaikutusta polven lopullisessa suoristumisessa).

Minä:

--- Jatkan siis venyttelyä ja polven painelua samaan malliin 6 kuukauden kohdille. Ei siitä varmasti haittaakaan ole.

Jatkan myös juoksua ja yritän asennoitua siihen, etten saa eturistisidettä juoksumatolla katki. Fyysisen kunnon lisäksi henkinen kantti vaatii polvea ajatellen harjoitusta. Huomaan varovani liikaa polvea enkä meinaa luottaa siihen. Sinne juoksumatolle siis reippahasti vaan. ---

Tiedossa siis täsmälleen samaa puurtamista kuin mitä muutama edellinen viikko on ollut. Yksi pieni muutos tosin: toivo polven suoristumisesta on hiipunut melko olemattomiin.

Vaan ihan kaikesta toivosta en siltikään vielä päästä irti. Luvassa siis polven painelua ja venyttelyä – ehkä turhaan, mutta minkäs teet, kun ei halua luovuttaa.