Elämää koukkupolven kanssa

Aikaa on vierähtänyt enkä ole saanut aikaiseksi kirjoittaa uutta postausta. Sähköpostini ilmoitti heti aamulla herättyäni, että olen saanut kommentin edelliseen kirjoitukseeni. Sen innoittamana aloin kirjoittaa tämänhetkisiä kuulumisia.

Ehkä kirjoittamisen innokkuutta on laimentanut se, että korjausleikkaus ei auttanut. Aluksi tuntui siltä, että se auttoi: polvi tuntui taipuvan suoraksi vain eeerittäin lyhyen venyttelyn jälkeen – mutta ei silloinkaan "itsestään", luonnostaan, ilman venyttelyä. Kauaa sitä iloa ei kestänyt, eikä suoristumista lopulta tapahtunut kertaakaan toivotulla tavalla. Ortopedin kirjoittamassa leikkauskertomuksessa luki, että "vaikutelma, että polvi menee ekstensioon" tms. Jo tuosta vaikutelma-ilmauksesta tuli itselleni olo, että jaa-a, ihan kuin ortopedikin olisi vähän epävarma. Venyttelin kyllä polvea ahkerasti, siitä tämä ei voi olla kiinni, mutta ei siitä ollut apua.

Tilanne on siis se sama kuin aiemminkin: polvi on turkasen jäykkä. Venyttelyn jälkeen se suoristuu, mutta ei pysy siinä yhtä hetkeä kauempaa (venyttelyä tulee monta kertaa kuin luonnostaan pitkin päivää, aina, kun on tilaisuus laittaa jalka johonkin nojalle). Tuntemukset polven koukun ja jäykkyyden kanssa ovat ihan samanlaiset kuin ennenkin.

PAITSI, HUOM ja MUTTA! Jos totta puhutaan, olen tottunut tähän koukkupolveen. Käyn lenkeillä ja olen juossut sen kanssa ihan täysiäkin, mitä epäilin aluksi, että pystynkö ollenkaan. Mutta hyvin polvi ottaa siinäkin vastaan, ei mitään ongelmia. Tottumiskysymys, sanoisin. Ainakin minun kohdallani. Selkä (jonka virheasentoa pelkään) sanokoon vuosien päästä vastalauseensa, jos on niin tullakseen... Toiseen suuntaahan polvi menee ihanasti, siis tappiin asti koukkuun, kantapää pakaraan, ja pystyn istumaan polvien päällä yms. Tuon toiveen toteutumista epäilin pitkään vuosi sitten, mutta nykyään polvi ei siis rajoita liikkumista (tai jos rajoittaa, olen tottunut siihenkin, hehe).

Tietenkin toivoin, että korjausleikkaus olisi auttanut. Ja niin ortopeditkin arvelivat sen auttavan. En muuten olisi siihen lähtenyt. Yksi lukijakin kommentoi taannoin, että leikkaus oli auttanut. Uskoin todellakin, että sitä se tekisi minullekin. No, eipä käynyt. Aluksi vitutti aika lailla, mutta tällä temperamenttisella luonteellanikin aika nopeasti aloin kohautella hartioita, että minkäs teet, kun kaikki voitava on jo tehty.

En tiedä, miksi polvi vetää koukkuun. Eikä muuten tiedä yksi ortopedikään. Kävin kuutisen viikkoa leikkauksesta kontrollissa. Minun piti tavata ortopedi nro 2, joka poisti arpea, mutta vastassa oli ortopediharjoittelija. Puuh. Ei niin simppeliä minulle eikä ortopedillekään, joka ei tuntenut tapaustani. Mutta minkäs teet. Hän ei oikein osannut antaa selitystä sille, mikä polvea riivaa. Arveli, että vaikka oletettu arpikudos on poistettu, polvea ympäröivät muut kudokset, jäykistyneet sellaiset, voivat vetää polvea koukkuun. Ehkä, ei varmaa tietoa. Olisiko siis ollut parasta mennä arpikudosleikkaukseen tuoreeltaan, muutaman kuukauden, ei 9 kuukauden, jälkeen? Jaa-a. En oikein edes jaksa vatvoa tätä enää hirveästi. Kaikki voitava on tehty, ja elämä polven kanssa menee nytkin ihan ok.

Salilla olen käynyt nyt syksyllä vähän vähemmän työkiireiden takia. Olen tehnyt salilla ihan tavalliseen tapaan jalkaliikkeitä. Eihän se jalka nollakulmaan ojennu, mutta olkoon. Liikkuupahan se jalka ja polvi muuten. (Haa, huomaatteko, mikä asennemuutos! Aluksi tuskailin paljonkin ojennusvajautta. Mutta no, ehkä tässä tilanteessani ei enää auta edes muu kuin asennemuutos, koska kaikki oljenkorret taitaa olla jo käytetty.)

Kaikille koukkupolville siis sanoisin, että kyllä sen kanssa elää ja juoksee ja pomppii. Leikkaus voi auttaa, mutta jos siihen ei lähde, väitän liki vuoden koukkupolvikokemuksellani, että pärjää ilmankin. Siitä, miten todennäköisesti korjausleikkaus auttaa, en sano mitään – en tiedä itsekään, olenko peräti harvinaisuus. Tietenkin, jos olisin tiennyt, että leikkaus ei auta, en sinne olisi turhaan mennyt. Mutta sehän oli itsessään niin helppo tapaus, että eipä haittaa. Huolestuneelle itselleni noin puolen vuoden viiveellä sanoisin, että eläpä nyt, kyllä sinä siihen polveen totut, eläpä nyt murehdi koko ajan. Ehkä se korjausleikkaus oli loppujen lopuksi hyvä käydä kokeilemassa, niin nyt ei tarvitse jossitella.

(Niin, leikkaushan oli nopea ja iisi juttu. Kävelin piilossa sairaanhoitajien katseilta ilman keppejä heräämöstä autoon. Keppejä roikotin mukanani pari kolme päivää, mutta helpompaa oli köpsotellä ilman keppejä. Polvi oli taas viikkoja turvonnut, mutta joo, just tarkistin, ei ole enää.)

Summa summarum: Arpikudosleikkaus ei auttanut. Siitä huolimatta täällä ollaan ihan hyvillä mielin. Olen niin tottunut polveen. Nytkin tässä sängyssä venytellessä polveen koskee – se on niin jäykkä ja auts, kyllä suoristaminen sattuu – mutta toistan, olen tottunut siihen. Ei se niin suuri vaiva ole, että arki olisi pilalla. Muistelen välillä fyssarin muistutusta polvifiksaatiosta, siis siitä, että siihen ei saa hurahtaa. Muuten ei ajattele muuta kuin polvea polvea polvea ja sitä, miten polvi haittaa ja sattuu ja harmittaa ja estää ja hankaloittaa kaikkea. Asennemuutos on puoli lääkettä.

Näillä ajatuksilla jatkan elämääni polven kanssa. Hah, ihan kuin se nyt olisi niin suuri juttu, että peräti sen "kanssa" elämää tässä vietellään. Ei nyt sentään. En varmaankaan kirjoittele tänne kuin siinä tapauksessa, jos polvessa tapahtuu jotain muutoksia. Hengissä tämä blogi silti pysyy, ja kommentteja saa jättää jatkossakin. Autan mielelläni, olenhan jo vähän keskimääräistä harvinaisempi eturistisidetapaus. Hehe!

P.S. Onkohan kenelläkään eturistiläisellä palautunut tunto jalan ihoon? Ortopedi nro 1 lupasi aikanaan, että tunto palautuu muutamassa kuukaudessa. Ei ole ainakaan minulla tullut muutoksia 12 kuukaudessa. Edelleen säären keskellä ja ulkoreunassa, kello kahdessa, on reilun kämmenen kokoinen alue, jossa ei ole mitään tuntoa. Aluksi sekin tuntui hirveältä, mutta kappas, kiinnitän siihen vain harvoin huomiota (silloin, kun joku ulkopuolinen koskee siihen – se tuntuu, tai siis ei tunnu, häijyltä).