5 kuukautta leikkauksesta

Hii-o-hoi, pitkästä aikaa.

Sain ilahduttavan, ensimmäisen, kommentin edelliseen kirjoitukseeni (KIITOS! Minä en olekaan ainoa, joka käy lukemassa tekstejäni!), ja sen innoittamana sain aikaiseksi kirjoittaa kuulumisistani.

Kaksi kuukautta on mennyt edellisestä kirjoituksesta, ja ihan sitä samaa kuuluu: 1) olen käynyt ahkerasti salilla ja 2) jalka ei suoristu.

Tähän väliin voisin kirjoittaa vähintään novellin verran vitutuksesta ja harmituksesta, mutta annanpa olla.

Fyssari kehotti minua olemaan ortopediin yhteydessä puolen vuoden tienoilla, jos silloinkin polvi kenkkuilee. Leikkauksesta on kulunut nyt 5 kuukautta. Minua koukkujalka on häirinnyt niin paljon, etten malttanut odottaa 6 kuukauteen asti vaan vein asiaa eteenpäin viime viikolla. Siirryin hoitamaan polviasiaa kunnalliselle puolelle. Omalääkäri laittoi lähetteen ortopedille viime viikolla, ja saan ajan noin kuukauden kuluttua. Silloin ortopedi arvioi, mitä tehdään. Toivon, että hän samoilla linjoilla minun, Terveystalon ortopedin ja fyssarin kanssa, siis että polvessa on arpikudosta ja sen voi hoitaa leikkauksella pois. Ehdoin tahdoin en hingu leikkaukseen, en todellakaan, koska se tietää taas (buu) toipumista, mutta kyllähän jalka nyt on saatava kuntoon!

Ja miksi hoidan polvea kunnallisella? Irtisanoin urheiluvakuutukseni marraskuussa sekä ihan oikeista syistä että vitutuspäissäni. Yhtäältä olin oikeassa: enhän aio palata pelaamaan jenkkifudista, ja marraskuussa polven tilanne näytti siltä, etten tarvitse enää lääkäriä. Toisaalta minua vitutti jenkkifudis, polven poksahtaminen, pitkä sairasloma jne. Vakuutusmaksujen maksaminen asiasta, joka ärsytti kaikin puolin, ei helpottanut oloa yhtään. Nyt olisi hauska jossitella, kannattiko irtisanominen, mutta nyt just ei naurata. Terveystalolla pääsisin heti hoitoon, varmaan leikkaukseenkin, kun taas kunnallisella voi joutua odottamaan ties kuinka kauan, kuukausia? No, en jossittele enempää.

Soitin viime viikolla polveni leikanneelle ortopedille, joka jo pelkästään puhelimessa arvioi samaa, mitä fyssarikin epäili syksyllä: polveen on kertynyt arpikudosta. Hän kehotti varaamaan ajan vastaanotolleen ja katsomaan yhdessä, mitä polven kanssa tulisi tehdä. Varasin kuitenkin ajan terveyskeskukseen omalääkärille, ja sainkin ajan heti seuraavalle päivälle. Omalääkäri nyt ei tiennyt polvista ja kuntoutumisesta sitten yhtään mitään ja vänkäsi minulle vastaan (lääkäri hetken polviani ja etureisiäni katseltuaan totesi mm. näin: "Onko tämän leikatun jalan lihas vähän surkastunut?" - No shit, Sherlock?), mutta onneksi kaikesta huolimatta toiveeni toteutui ja lääkäri laittoi minut jonoon ortopedille.

Tässä parhaillaan kuitenkin harkitsen, että raottaisin lompakkoani sen verran, että kävisin Terveystalon ortopedin vastaanotolla, jotta saisin hänenkin arvionsa. Sillä jos kunnan ortopedi vaikka sattuu toteamaan samaa kuin omalääkäri, että polvelle ei tehdä mitään, totuttele elämään sen koukkujalkasi kanssa, minulla on toisen ortopedin lausunto asiasta. Omalääkäri oli sitä mieltä, että olisi hyvä odottaa tämä kuntoutusjakso loppuun asti, ainakin siis vuosi leikkauksesta, ja katsoa polven tilannetta uudestaan sitten. Kuitenkin kommentti, jonka tätä blogia lukeva kohtalontoverini jätti, tsemppasi omia ajatuksiani. Minä nimittäin haluaisin korjaavaan leikkaukseen vaikka heti! Kommentin jättäneellä lukijalla on omasta eturistisideleikkauksestaan vasta kolme kuukautta, ja hän on menossa uuteen toimenpiteeseen poistattamaan polveen kertynyttä arpikudosta jo ensi viikolla. Minäkin haluaisin hoitaa oman polveni kuntoon mahdollisimman nopeasti, koska muutosta ei venyttelyillä ja kuntoutuksilla oikeasti tule! Tässä on nyt muutama kuukausi venytelty ja viruteltu ja kävelty ja seisty vänkyränä, enkä haluaisi enää yhtään pidempään katsella, mitä näinkin selvä epätasapaino kahden jalan välillä saa aikaan muualla kropassa. Mitäköhän selkä tykkää pidemmän päälle siitä, että yksi jalka on toista lyhyempi ja kävelen ties miten lantio vatkaten? Tai etten pysty seistä paino tasaisesti molemmilla jaloilla? Asenteeni on, joo, tiedän, perse edellä puuta, mutta olkoot. Pessimisti ei pety. Ehkä kunnan ortopedi yllättää ja hoitaa polveni sillä samalla sekunnilla suoraksi?!

Selailin äsken blogikirjoituksiani, ja silmäni osui tekstiin, jonka kirjoitin neljän viikon kontrollikäynnin jälkeen:

”Lääkäri testasi polven liikelaajuuden ja oli hämmästynyt, kuinka koukkuun jalka taipuu. Pieni turvotus on ihan normaalia. Lääkäri arvioi sen menevän ohi noin kuukaudessa. Jalan hän uskoi suoristuvan kahden viikon aikana. Saas nähdä, se on hyvin paljon itsestäni kiinni.”

No, niin ei ole todellakaan käynyt. Jalka ei ole suoristunut, ja leikkauksesta on kulunut nyt reilu 5 kuukautta. Tuo lause on nyt sekä lohduttava että kannustava: polven koukkuun jääminen ei olekaan ollut lopulta vain minusta kiinni, vaikka niin luulin sen silloin olevan, ja asian voinee todellakin hoitaa muutenkin kuin pelkällä kuntouttamisella.

Palaan asiaan, kun se asia nyt jotenkin jossain vaiheessa etenee. Sillä välin askelkyykkäilen salilla ja jatkan haaveilua siitä, että saan polven vielä jonakin päivänä oikeasti kuntoon.